Toki minä olin tiennyt, että lähdön hetki tulisi joskus. Tai että se tulisi pian, niin kuin se tulikin.

En tarkoita, että häipyisimme kokonaan. Tai he häipyisivät. Ei kyse tietenkään ole mistään valavammasta, vain siitä, että he poistuisivat kauemmas minusta. Mutta sekin riitti.

Kun he seisoivat siinä ovella, sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Ei, älkää menkö, kuiskasin heille kun ojensin käteni tiukkaan halaukseen, joka kesti aivan liian vähän, mutta kertoi silti kaiken. Että kukaan ei olisi halunnut päästää irti. Mutta he lähtisivät silti ja tulisivat vielä takaisin.

Kaipuuni on kuin jano, jota ei saa sammumaan.

Järkytykseni oli suuri, kun he aloittivat. Tiesin heidät kauniiksi ja lämpimiksi ihmisiksi, musiikillisesti lahjakkaiksi ja kaikkea hyvää – mutta en olisi ikinä osannut odottaa mitään tällaista. He seisoivat siinä ovensuussa ja lauloivat. Kaikesta ilosta ja tuskasta, jota olimme yhdessä kokeneet, ja jonka vuoksi liian pitkä välimatka repi minut aina uudelleen riekaleiksi. Saatoin vain toivoa, että jonakin päivänä lämmin kesätuuli toisi heidät takaisin luokseni. Tai ehkä saisin taivaan linnuilta kyydin. Ehkä ne kannattelisivat minua siivillään ja laulaisivat minun matkani perille. Saatoin vain toivoa.

Pian tunsin kuusi lämmintä kättä ympärilläni. Naurahdin tunkkaisesti sille avuttoman suurelle kyynelmäärälle, jota olin heidän vuokseen vuodattanut.

Jo ennen kuin he menivät, halusin heidät takaisin.

Puistotie on liukas ja kiiltävä. Joudut ottamaan minusta jatkuvasti tukea, eikä tasapainosi säily jään vuoksi. Kädessäsi sinulla on karamellitanko, jonka sinulle ostin. Kuorit sen paperisesta kääreestään ja heität roskan maahan. Torun sinua hetken, mutta lopetan ja tyydyn vain hymyilemään. Naurat iloisesti ja nuolaiset makeistasi. Näytät minulle kieltäsi, se on värjäytynyt keltaiseksi. Naurat jälleen ja pyörähdät ympäri kuin korurasian ballerina. Pukusikin on samanlainen, ajattelen. Kuvittelen sen värikkääksi ja kauniiksi. Sellaiseksi kuin sinäkin olet.

Nauran takaisin ja suutelen värisi pois. Se on jotain niin uutta, se suudelma. En edes toiveissani tehnyt siitä tällaista. Ei kiusallinen tai typerä. Vain maukas ja värikäs.

Sitruunankeltainen.

”Näin aamulla perhosen. Annoin sille nimesi”, hän sanoi ja katsoi minua tuikkivin silminsä. Hymyilin ja kiitin, kerroin pitäväni perhosista. Kysyin millaisen perhosen hän näki.
”Windy, Windy, kaunis kuin sinä. Lepatteli tuulessa hentoja siipiään ja lähti lentoon. Väri oli valkoinen ja sen siivet olivat pehmeät ja samettiset. Kuiskin sille nimeäsi. Se vastasi minulle, lähti lentoon ja jätti minut.”
Silmääni muodostui kyynel. Pyyhkäisin sen pois ja katsoin häntä aivan uudella tavalla. Niin, nimeni oli Tuuli ja hän rakasti sitä. Niin kuin kaikkea minussa, ja näin sen hänen kauniista silmistään.

”Ethän sinä ikinä jätä minua, Tuuli?” Hänen äänensä oli pelokas. Minä pudistin päätäni ja painoin sormen hänen huulilleen.
”Minä lupaan, etten. Joskus minä lennän pois luotasi ja jätän sinut, mutta vannon, tulen aina takaisin. Olen sinun ikioma perhosesi. Minä en jätä sinua.”

Hän suuteli minua ja maistui vaniljalta. Toivoin, että tämä unenomainen hetki jatkuisi aina. Halusin olla hänen perhosensa, jolla hän kuiskailisi tuulen viestiä. Halusin lentää hänen rinnallaan ja halusin hänen hyväilevän hentoja siipiäni. Halusin hänet ja toivoin, että hän tunsi minua kohtaan samoin.

Huokaisin onnesta. Hän katsoi minua syvälle silmiini ja näki tunteeni. Hän kohotti kätensä ja pujotti sen hiuksiini. Rakastin häntä, rakastin yhteenkuuluvuuttamme, rakastin tätä hetkeä, joka olisi saanut jatkua ikuisesti.

On aivan normaali päivä. Istuskelen jossain päin hotellia – ajatellen ihan omia juttujani. Huomaan pojan istuvan viereeni. Hän ei ole mikään tavallinen poika – hänessä on jotakin erikoista. Jotain ymmärtäväistä, sympaattista, omalaatuista. Tiedän, että tästä kehittyy vielä jotakin.

***

Alusta asti ystävyyssuhteemme oli mielenkiintoinen. Puhuimme paljon tärkeämmistä asioista kuin säästä ja ostoslistoista. Tapasimme usein, juttelimme. Emme pelkästään hotellissa. Soitimme toisillemme, chattailimme. Meitä yhdisti moni asia, kuten mielialojen ailahtelevaisuus ja ehkä hieman liika temperamenttisuus. Ulkonäkömme eivät poikenneet niin kovasti toisistaan, vaikka olimmekin tyttö ja poika. Lisäksi meillä oli paljon yhteisiä ystäviä.

Niinhän me liikuimmekin. Suuressa, iloisessa ja yhteishenkeä omaavassa porukassa. Tapasimme päivittäin, lähes jokainen meistä samaan

Kuinka joku voisikaan selvitä ilman ongelmia? Kukaan ei ole varma, mistä tämä lähti, mutta välimme alkoivat rakoilla. Pahansuovat ajatukset toisistamme täyttivät mielemme. Yritimme taistella niitä vastaan, mutta mikään ei ollut entisellään. Siteet välillämme katkeilivat yksi kerrallaan.

Hän muuttui. Paljon. Hän ei ollut enää entisellään, ei yhtään. Joka ikinen päivä kun tapasin hänet, hän oli erilainen. Joskus vihainen, joskus iloinen, joskus surullinen, joskus taas lähes sekava. Joka ikinen kerta kun hän tuli takaisin, hän pyrki luoksemme. Uutena ja muuttuneena, ei enää sinä samana poikana jonka me tunsimme. Jokainen meistä alkoi tuntea häntä kohtaan eri tavalla. Meitä kahta yhdisti lähinnä viha. Jotkut säälivät häntä. Ja yhdellä ei ollut tunteita ollenkaan. Kaikki me tunsimme, ettei ystävyytemme voinut jatkua enää kauaa.

No, hän muuttui hyvinkin paljon. Miksei kukaan muu olisi huomannut sitä? Päivittäin vaihtuva nimi jolla hän muille ihmisille esiintyi, muuttuva ulkonäkö ja vaatetus, tunteet ja käyttäytyminen, puhetapa… Silti tämän muuttuvan henkilön sisältä näkyi yhä se sama haavoittuva poika – ystävämme.

Joku muu siis näki hänet. Hieman erilaisessa valossa kuin me – tai sitten aivan liian samanlaisessa. Hän sääli poikaa ja yritti olla avuksi, silti kovin välinpitämättömällä tavalla. Aika kului ja tilanne jatkui, nyt monien kymmenten uusien identiteettien jälkeen. Se joku muu muutti suhtautumistaan. Hän vihasi ja ryhtyi sotaan. Henkiseen sotaan.

Riitoja kesti kauan. Hän haukkui ja huusi, valitti ja oli häijy. Kukaan meistä ei astunut väliin. Tunteeni olivat kuivuneet. Emme me ehkä olisikaan voineet. Hän ei kertonut meille mitään, ei ennen kuin kauan aikaa oli kulunut. Liian paljon.

Me emme nähneet häntä enää. Hän katosi kokonaan, jättäen jälkeensä vain sekavat tunteet meihin kaikkiin, ehkä jonkinlaisen riemun joihinkin muihin. Me surimme kovasti.

Kyllä me silti olimme yhteydessä häneen. Puhuimme hänelle hyvin useasti, emme silti ikinä kasvotusten. Vihani ei koskaan sammunut kokonaan, sillä sisälläni lepäsi yhä muista tuhansista lähdöistä. Niistä tuhansista kerroista, kun hän lähti ja lupasi tulla takaisin. Ja hän tuli takaisin. Vain lähteäkseen uudelleen.

Oliko kaikki kuitenkaan lopussa? Hän lupasi muuttua. Ei sillä samalla tavalla kuin ennenkin. Vaan hyvällä tavalla. Hän lupasi muuttua sellaiseksi ihmiseksi, kuin ennen oli. Hän tiesi meidän ongelmamme ja lupasi auttaa meitä. Häntä ei edes häirinnyt se toinen, se joka hänet sai lähtemään. Me tiesimme, että hän ei halunnut upota. Hän yritti aina selviytyä ja olla uppoamatta, hukkumatta elämän synkkään mereen. Ja me olemme valmiita auttamaan häntä, kääntämällä uuden lehden tarinamme kirjasta. Tämä uusi sivu vie tarinaamme eteenpäin – emme tiedä minne ja milloin, mutta eteenpäin. Tarinaan, joka on vasta aluillaan.

Vuosi 2003 oli siihen mennessä ollut todella kylmä ja sateinen. Talvella oli paljon lunta, eikä kesän helle-ennätys ylittänyt kertaakaan kahtakymmentäyhtä astetta. Tuuli riepotteli puiden lehtiä ja lipputangon lippua raesateiden pommittaessa kasvihuoneiden ikkunat hajalle. Kurpitsat paleltuivat kasvimaalta, kesäöiset kukat kuolivat penkkeihinsä.

Olin silloin yhdeksänvuotias. Asuimme pienellä maatilalla järven rannassa. Talomme oli puinen ja sävyltään tummanpunainen. Ulkorakennuksia oli kaksi, pieni, keltainen rantasauna ja kasvihuone. Laiturin kärjessä roikkui kiinni punaiseksi maalattu soutuvene. Isällä oli tapana soudella sillä päivittäin.

Se oli kaunis kesäilta. Kaikesta kylmyydestä huolimatta ilma oli sen vuoden parhaimpia. Isä oli lähtenyt jälleen kerran soutelemaan.

Kun puhelin soi, juoksin innokkaana vastaamaan. Ojensin pettyneenä luurin äidille, jota iäkkään kuuloinen, syvä-ääninen mies kysyi puhelimeen. Katselin vaiteliaana, kun äiti puhui puhelimessa; nyökytteli, myönteli ja sanoi muutaman sanan.

Yhtäkkiä äiti valahti kalpeaksi, valkoiseksi kuin lakana. Katsoin hämmästyneenä, kun hän käveli makuuhuoneeseen. Yritin seurata perässä, mutta äiti sulki ja lukitsi oven tylysti suoraan kasvojeni edestä.

Elämäni pahin päivä. Äiti tuli luokseni keittiöön ja pyysi minua istumaan alas. Silloin ajattelin, että hän taisi olla todella järkyttynyt, kun ei huomannut minun olevan jo valmiiksi istumassa. Kysyin äidiltä, liittyikö puhelu jotenkin isään. Äiti kertoi vaitonaisena, että isä ei enää tulisi takaisin. Katsoin häntä vakavana ja ymmärtäväisenä, vaikka oloni ei ollut lainkaan sellainen. Luulen, ettei meistä kumpikaan ymmärtänyt toistaan paremmin.

Myytyämme talon ja tontin, muutimme kaupunkiin. Äiti halusi kauas maalta ja kauas merestä, kauas kaikesta mikä vähääkään muistutti isästä. Äiti alkoi käydä töissä, minä menin uuteen kouluun ja sain uusia kavereita. Isästä puhuttiin enää vain juhlapyhinä, lähinnä jouluna ja äidin ja isän hääpäivänä.

En ole vieläkään varma, kuinka selvisimme eteenpäin. Muistan vain, että sinä vuonna ensilumi satoi tavallista aikaisemmin.