Toki minä olin tiennyt, että lähdön hetki tulisi joskus. Tai että se tulisi pian, niin kuin se tulikin.

En tarkoita, että häipyisimme kokonaan. Tai he häipyisivät. Ei kyse tietenkään ole mistään valavammasta, vain siitä, että he poistuisivat kauemmas minusta. Mutta sekin riitti.

Kun he seisoivat siinä ovella, sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Ei, älkää menkö, kuiskasin heille kun ojensin käteni tiukkaan halaukseen, joka kesti aivan liian vähän, mutta kertoi silti kaiken. Että kukaan ei olisi halunnut päästää irti. Mutta he lähtisivät silti ja tulisivat vielä takaisin.

Kaipuuni on kuin jano, jota ei saa sammumaan.

Järkytykseni oli suuri, kun he aloittivat. Tiesin heidät kauniiksi ja lämpimiksi ihmisiksi, musiikillisesti lahjakkaiksi ja kaikkea hyvää – mutta en olisi ikinä osannut odottaa mitään tällaista. He seisoivat siinä ovensuussa ja lauloivat. Kaikesta ilosta ja tuskasta, jota olimme yhdessä kokeneet, ja jonka vuoksi liian pitkä välimatka repi minut aina uudelleen riekaleiksi. Saatoin vain toivoa, että jonakin päivänä lämmin kesätuuli toisi heidät takaisin luokseni. Tai ehkä saisin taivaan linnuilta kyydin. Ehkä ne kannattelisivat minua siivillään ja laulaisivat minun matkani perille. Saatoin vain toivoa.

Pian tunsin kuusi lämmintä kättä ympärilläni. Naurahdin tunkkaisesti sille avuttoman suurelle kyynelmäärälle, jota olin heidän vuokseen vuodattanut.

Jo ennen kuin he menivät, halusin heidät takaisin.