On aivan normaali päivä. Istuskelen jossain päin hotellia – ajatellen ihan omia juttujani. Huomaan pojan istuvan viereeni. Hän ei ole mikään tavallinen poika – hänessä on jotakin erikoista. Jotain ymmärtäväistä, sympaattista, omalaatuista. Tiedän, että tästä kehittyy vielä jotakin.

***

Alusta asti ystävyyssuhteemme oli mielenkiintoinen. Puhuimme paljon tärkeämmistä asioista kuin säästä ja ostoslistoista. Tapasimme usein, juttelimme. Emme pelkästään hotellissa. Soitimme toisillemme, chattailimme. Meitä yhdisti moni asia, kuten mielialojen ailahtelevaisuus ja ehkä hieman liika temperamenttisuus. Ulkonäkömme eivät poikenneet niin kovasti toisistaan, vaikka olimmekin tyttö ja poika. Lisäksi meillä oli paljon yhteisiä ystäviä.

Niinhän me liikuimmekin. Suuressa, iloisessa ja yhteishenkeä omaavassa porukassa. Tapasimme päivittäin, lähes jokainen meistä samaan

Kuinka joku voisikaan selvitä ilman ongelmia? Kukaan ei ole varma, mistä tämä lähti, mutta välimme alkoivat rakoilla. Pahansuovat ajatukset toisistamme täyttivät mielemme. Yritimme taistella niitä vastaan, mutta mikään ei ollut entisellään. Siteet välillämme katkeilivat yksi kerrallaan.

Hän muuttui. Paljon. Hän ei ollut enää entisellään, ei yhtään. Joka ikinen päivä kun tapasin hänet, hän oli erilainen. Joskus vihainen, joskus iloinen, joskus surullinen, joskus taas lähes sekava. Joka ikinen kerta kun hän tuli takaisin, hän pyrki luoksemme. Uutena ja muuttuneena, ei enää sinä samana poikana jonka me tunsimme. Jokainen meistä alkoi tuntea häntä kohtaan eri tavalla. Meitä kahta yhdisti lähinnä viha. Jotkut säälivät häntä. Ja yhdellä ei ollut tunteita ollenkaan. Kaikki me tunsimme, ettei ystävyytemme voinut jatkua enää kauaa.

No, hän muuttui hyvinkin paljon. Miksei kukaan muu olisi huomannut sitä? Päivittäin vaihtuva nimi jolla hän muille ihmisille esiintyi, muuttuva ulkonäkö ja vaatetus, tunteet ja käyttäytyminen, puhetapa… Silti tämän muuttuvan henkilön sisältä näkyi yhä se sama haavoittuva poika – ystävämme.

Joku muu siis näki hänet. Hieman erilaisessa valossa kuin me – tai sitten aivan liian samanlaisessa. Hän sääli poikaa ja yritti olla avuksi, silti kovin välinpitämättömällä tavalla. Aika kului ja tilanne jatkui, nyt monien kymmenten uusien identiteettien jälkeen. Se joku muu muutti suhtautumistaan. Hän vihasi ja ryhtyi sotaan. Henkiseen sotaan.

Riitoja kesti kauan. Hän haukkui ja huusi, valitti ja oli häijy. Kukaan meistä ei astunut väliin. Tunteeni olivat kuivuneet. Emme me ehkä olisikaan voineet. Hän ei kertonut meille mitään, ei ennen kuin kauan aikaa oli kulunut. Liian paljon.

Me emme nähneet häntä enää. Hän katosi kokonaan, jättäen jälkeensä vain sekavat tunteet meihin kaikkiin, ehkä jonkinlaisen riemun joihinkin muihin. Me surimme kovasti.

Kyllä me silti olimme yhteydessä häneen. Puhuimme hänelle hyvin useasti, emme silti ikinä kasvotusten. Vihani ei koskaan sammunut kokonaan, sillä sisälläni lepäsi yhä muista tuhansista lähdöistä. Niistä tuhansista kerroista, kun hän lähti ja lupasi tulla takaisin. Ja hän tuli takaisin. Vain lähteäkseen uudelleen.

Oliko kaikki kuitenkaan lopussa? Hän lupasi muuttua. Ei sillä samalla tavalla kuin ennenkin. Vaan hyvällä tavalla. Hän lupasi muuttua sellaiseksi ihmiseksi, kuin ennen oli. Hän tiesi meidän ongelmamme ja lupasi auttaa meitä. Häntä ei edes häirinnyt se toinen, se joka hänet sai lähtemään. Me tiesimme, että hän ei halunnut upota. Hän yritti aina selviytyä ja olla uppoamatta, hukkumatta elämän synkkään mereen. Ja me olemme valmiita auttamaan häntä, kääntämällä uuden lehden tarinamme kirjasta. Tämä uusi sivu vie tarinaamme eteenpäin – emme tiedä minne ja milloin, mutta eteenpäin. Tarinaan, joka on vasta aluillaan.