”Näin aamulla perhosen. Annoin sille nimesi”, hän sanoi ja katsoi minua tuikkivin silminsä. Hymyilin ja kiitin, kerroin pitäväni perhosista. Kysyin millaisen perhosen hän näki.
”Windy, Windy, kaunis kuin sinä. Lepatteli tuulessa hentoja siipiään ja lähti lentoon. Väri oli valkoinen ja sen siivet olivat pehmeät ja samettiset. Kuiskin sille nimeäsi. Se vastasi minulle, lähti lentoon ja jätti minut.”
Silmääni muodostui kyynel. Pyyhkäisin sen pois ja katsoin häntä aivan uudella tavalla. Niin, nimeni oli Tuuli ja hän rakasti sitä. Niin kuin kaikkea minussa, ja näin sen hänen kauniista silmistään.

”Ethän sinä ikinä jätä minua, Tuuli?” Hänen äänensä oli pelokas. Minä pudistin päätäni ja painoin sormen hänen huulilleen.
”Minä lupaan, etten. Joskus minä lennän pois luotasi ja jätän sinut, mutta vannon, tulen aina takaisin. Olen sinun ikioma perhosesi. Minä en jätä sinua.”

Hän suuteli minua ja maistui vaniljalta. Toivoin, että tämä unenomainen hetki jatkuisi aina. Halusin olla hänen perhosensa, jolla hän kuiskailisi tuulen viestiä. Halusin lentää hänen rinnallaan ja halusin hänen hyväilevän hentoja siipiäni. Halusin hänet ja toivoin, että hän tunsi minua kohtaan samoin.

Huokaisin onnesta. Hän katsoi minua syvälle silmiini ja näki tunteeni. Hän kohotti kätensä ja pujotti sen hiuksiini. Rakastin häntä, rakastin yhteenkuuluvuuttamme, rakastin tätä hetkeä, joka olisi saanut jatkua ikuisesti.